Mitä jätämme jälkipolville?

Aika kuluu ja ikää karttuu - moni meistä miettii mitä jättää jälkipolville. Itse haluaisin jättää heille puhdasta luontoa, ilmaa ja vettä, sillä mitä muuta he tarvitsevat elämänsä edellytyksiksi?  Maailmamme on muuttunut niin paljon viime vuosikymmenten aikana. 50-luvulla syntyneenä tätä aikaa ei voi kun ihmetellä. Digitalisaatio on vienyt lapsemme ja tuntuu ettei heihin saa yhteyttä. Surullista. Meillä olisi niin paljon kerrottavaa heille, miten ennen elettiin. Olen kyllä saanut kuulla että meidän pitäisi siirtyä nykyaikaan – pois sieltä 50 luvulta. Niimpä. Huolestuneena seuraan monen ikäiseni lailla, miten tietämättömiä nuoret ovat entisajan elämästä. Onko maassamme varauduttu esimerkiksi siihen jos tulee laajempi sähkökatkos? Näinhän on tapahtunut maaseudulla, kokemusta sähkökatkoksista siis on. Mutta mitä tapahtuisi jos kaupungeissa näin tapahtuisi? Miten me pärjäisimme pimeissä ja  kylmentyneissä kerrostaloissa, joissa emme saisi vettä, emme voisi lämmittää asuntoa, lämmittää ruokaa. Emme voisi käydä kaupoissa, liikenne lakkaisi kulkemasta. Ehkä terveydenhuolto toimisi, sähkönsaanti on siellä turvattu. Olemme niin luottavaisia siihen  ettei meille mitään tapahdu. Jos tämä sukupolvi näkee vain  teollistumisen ajan elämäntavan, miten he osaisivat elää ilman sähköä? Kuka  nuorillemme opettaa, mitä tehdä kun kaikki ympärillä pimenee. Ei olisi valoa, ei jääkaapissa ruokaa, kännykkää ei voisi ladata, eikä tietokone kertoisi mitä tehdä.

Kun olin lapsi, meidän jääkaappimme oli kaivossa jossa pidimme ruokaa ämpärissä. Meillä oli myös kellari jossa oli hilloja, perunoita ja juureksia ja äidin tekemiä mehuja jotka säilyivät siellä koko talven. Oli sauna missä käytiin kerran viikossa ja äiti pesi kerran viikossa saunassa pyykit pyykkilautaa apuna käyttäen ja pyykit ripustettiin narulle kuivumaan. Vesi kannettiin kaivosta ja padassa lämmitettiin vesi.

Tupaa lämmitettiin hellassa pidettävän tulen avulla ja muurin kylki piti lämpöä yllä. Äiti teki ruoan puuhellassa ja puita haettiin liiteristä. Radiota kuunneltiin pattereiden avulla ja lapset leikkivät ulkona aamusta iltaan.

 Kerran viikossa leivottiin pullaa ja tehtiin kuivakakku. Jos vieraita tuli kylään, he saivat sitä pullaa joka oli lauantaina leivottu. Ei silloin tiedetty mitään parasta ennen päiviä. Ruokaa lämmiteltiin ja samaa ruokaa syötiin  monta päivää peräkkäin, usein oli  perunaa ja kastiketta. Emme olleet riippuvaisia sähköstä ja hyvin pärjättiin.

Pelonsekaisin miettein ajattelen lastenlastemme tulevaisuutta. Mitä he tekevät kun lamput sammuvat, tietokoneet ja kännykät lakkaavat toimimasta. Jääkaapin ja pakastimen hurina lakkaa…

Kuka tässä maailmassa heitä on silloin neuvomassa miten maailma toimii ilman sähköä? Nyt maaseudut autioituvat ja talot tyhjenevät. Viisaita ovat ne lapsiperheet jotka uskaltavat jättää kaupungin kiireisen ja täysin sähköstä riippuvaisen elämäntavan. Ne lapset pelastuvat, joiden vanhemmat muuttavat maaseudulle viettämään mahdollisimman luonnonmukaista elämää.

Pysähdys hautausmaalla

Kävellessäni tänään  ulkona,oikaisin hautausmaan poikki. Vastaani käveli vanhempi mies jota tervehdin. Hän pysähtyikin heti ja kertoi olleensa 90 vuotias. Siitä tulikin pitkä keskustelu. Surullisena hän koki sen että niin moni läheinen oli lähtenyt viereltä pois. Hän kertoi pitkään ja vuolaasti omasta elämästään, eikä osannut sanoa mitään pitkän iän salaisuutta. Työtä hän oli kuitenkin tehnyt koko ikänsä, raskasta työtä. Ajokorttikin hänellä vielä oli! Hän ei ollut syönyt mitään rehuja - omien sanojensa mukaan, eikä mitään vitamiinipillereitä milloinkaan. Ihan tavallinen kotiruoka on pitänyt hänet hengissä kaikki nämä vuodet. Mies  vaikutti iloiselta ja puheliaalta ja oli jaksanut huolehtia itsestään hyvin. Kotiapua ei hänellä ollut, mutta oma tytär käy siivoamassa kotia, kun oma vaimo oli päässyt pari vuotta sitten haudan lepoon. Mutta miten tyytyväinen hän olikaan! Kun on terveyttä ja vielä kuitenkin  ihmisiä ympärillä, mitä ihminen muuta tarvitseekaan. Hymyillen hän jatkoi keppinsä kanssa matkaansa ja jätti minut mietteliääksi oman elämäni polulla. Elämä on lahja. Jollekkin se on pitempi kuin toisilla.

Joten eletään ihmiset <3

Birgitan pakinat alkaa!!!

Siirryn uuteen viestinnän muotoon. Alan kirjoittelemaan teille, rakkaat lukijani – blogia! En toki hylkää mielipidekirjoituksiani lehdistössäkään, mutta ehkä blogien kirjoittaminen on nykyaikaisempaa. Olen eläkkeellä oleva virkeä ja elämässä tiukasti kiinni oleva ihminen. Kanssasisariani  tästä maasta löytyy yli miljoona, tarkkaa lukua ei taida tietää kukaan. Voin sanoa että tämä on elämäni parasta aikaa. Voin katsoa menneisyyttä taakseni ja sanoa että tulipahan elettyä. Olen työskennellyt suurimman osan elämästäni hoitoalalla, kiltisti pätkätöitä tehden. Välillä toki olen saanut vakituisenkin paikan, mutta eräskin vakituinen työpaikka meni siinä kun vanhainkoti jossa työskentelin, lakkautettiin. Pääsin toki saman säätiön toiseen vanhainkotiin töihin, mutta paloin lopulta loppuun ja minun oli sanottava itseni irti, olin silloin ehkä n. 55 vuotias. Toivuin uupumuksesta pikkuhiljaa pitkällä sairaslomalla,  asuinpaikkaa vaihtaen. Elämässäni tapahtui samaan aikaan paljon muitakin asioita, mutta nyt kaikkien elämänkokemusten jälkeen voin summata elämäni. Tervetuloa - varsinkin  naiset elämäni matkalle voimaantumaan! Elämästä selviää hengissä vain elämällä sen kaikki vaiheet läpi.