Digitalisaatio ja ihminen

Onko digitalisaatio viemässä ihmisiltä tunteet? Viekö virtuaalimaailmassa eläminen meidät yhä kauemmaksi toisistamme? Olemme fyysisesti olemassa, mutta jäämme vaille toisen ihmisen läheisyyttä, kosketusta ja empatiaa. Mihin tämä toisistamme vieraantuminen voi pahimmillaan johtaa, emmehän ole ennen eläneet ihmiskunnassa  tällaista  aikakautta. Voimme keskustella ihmisten kanssa internetin välityksellä ympäri maailmaa, mutta samanaikaisesti saatamme olla yksinäisempiä, enemmän kuin koskaan historiamme aikana. Olemme varustaneet elämämme,  salasanojen,  tunnuslukujen ja puhelinnumeroiden maailmaan, mikä tuntuu välillä varsinaiselta selviämistaistelulta. Mikä on sitten tämän päivän ihmisen elämän tarkoitus?  Ihmiset eivät enää kohtaa toisiaan,  tämä jo näkyy  ihmisen pahoinvoinnissa. Meitä ei  ole luotu elämään virtuaalitodellisuudessa ja monenlaisten tekniikkaa sisältävien härpäkkeiden keskellä. Kun ihminen voi huonosti, toisella ihmisellä ei ole aikaa tai kykyä korjata toista ihmistä, mutta korjaamme kuitenkin innolla näitä tekniikkaa sisältäviä vempaimia! Olemme saaneet nähdä  kuinka ihmiset kuvaavat kännyköillään  toisen ihmisen hätää ja levittävät sitä someen, ymmärtämättä itse auttaa apua tarvitsevaa ihmistä. Miten digitalisaatio ja yleensä kaikki koneiden välityksellä elettävä elämä vaikuttaa tunne elämäämme? Tutkiiko sitä kukaan? Lapsetkin joutuvat jo pienestä jo  pitäen elämään maailmasssa, jossa häntä vartioivat itkuhälyttimet ja kännykät. Kun itselläni oli lapsuudessa vaikeaa ja yksinäistä, menin metsään. Puhuin metsän puille ja kukkasille. Vasta nyt aikuisena olen ymmärtänyt miten suuren lohdun luonto minulle antoi. Siellä ne metsän puut kuuntelivat huoliani ja voin vapaasti hypistellä puiden lehtiä ja pysähtyä katsomaan yksinäisen muurahaisen taivallusta.  Vanhempani  eivät olleet huolissaan missä minä olin.

Nyt lapsemme hyväilevät tietokoneiden ja kännyköiden nappuloita ja ovat yksinäisempiä kuin koskaan ennen. Tätäkö me haluamme?