Maapallo on kyllästynyt ihmiseen!

Meitä ihmisiä on täällä jo liikaa. Haluamme koko ajan itsellemme yhä enenmmän ja enemmän sellaista mitä planeettamme kantokyky ei enää yksinkertaisesti kestä. Ensimmäiseksi meidän on lopetettava lentäminen ja keinotekoinen turistimatkailu kokonaan. Saastepilvet taivaalla ovat jo nyt osin  vähentyneet ja ihmisten on niinkuin myös eläinten on nyt ollut  helpompi hengittää, kun lentokoneet ovat pysyneet maassa. Myös autoilu, kaikenlainen matkustelu ja liikkuminen paikasta toiseen on vähentynyt, mikä on myös vähentänyt ilmansaasteita. Tuo pieni viirus teki meistä viimeinkin nöyriä kuoleman pelon varjossa. Meille nousi valtava pelko kuolemaa kohtaan ja sen pelossa olemme nyt eristäneet itsemme toisistamme. Me emme voi palata enää entiseen, paluuta siihen kiihkeään ja meitä uuvuttavaan jatkuvan kasvun perässä juoksemiseen  ei enää ole. Haluammeko edes sitä? Ennen koronaa puhuimme siitä kuinka loppuunpalaneita me olimme. Työnantajat ottivat meistä kaiken irti, eikä apukäsiä palkattu. Ihmiset väsytettiin  työllä loppuun, emmekä halunneet tunnistaa loppuunpalamistamme, vaan pitkään diagnosoimme itsemme masentuneiksi - ja meidät määrättiin syömään masennuslääkkeitä. Moni ei siinä tilanteessa enää jaksanut, vaan päätti päivänsä ja siitä seurasi moneen perheeseen ääretön suru ja tragedia.  Nyt on mietittävä koko länsimainen elämämme uusiksi. Olemme menneet kaiken hyvän tavoittelussa äärimmäisyyksiin, itsemme unohtaen. Meidän on nyt opittava viljelemään maata, se on mahdollista myös kaupunkioloissa. Meidän on opiitava kunnioittamaan vettä ja sen ylemmääräinen käyttö on saatava hallintaan. Kaikenlainen jätteiden synty on estettävä kaikessa toiminnassamme, sillä mihin me niitä jätteitä tarvitsemme? Lopulta luonto kyllästyi meidän välinpitämättömään käytökseen sitä kohtaan, asettaen ihmiskunnan uudenlaisten kysymysten äärelle. Miksi me täällä olemme?